Syksy

Niin meni kesä ja syksy saapui kauniin ruskaisena. Kulunut kesä oli työntäyteinen ja vielä pitäisi jaksaa rutistaa ennen talven tuloa muutama "pikku homma". Kesällä meillä laidunsi viisi tammaa ja varsaa laitumella ja näky oli suorastaan kuvauksellinen. Toinen vieraista tammoista eli Aska on jo lähtenyt omaan kotiinsa Alli-varsan kanssa ja taitaa Brennakin pian Asserin kera kotiutua. Ensi talvena meillä on sikäli erikoinen tilanne, että ensimmäistä kertaa moneen vuoteen kaikki omat hevoset ovat kotona. Tien toiselle puolelle muuttivat ori- ja ruunapojat. Oma kaksivuotias oripoikamme tosin menettänee perhekalleutensa vielä ennen talvea.

Omat varsamme, Vuokko, Hilda ja Ilmari, ovat kovasti kasvaneet ja ne on virallisesti tunnistettu. Ilmarin olisin halunnut myydä, mutta miten sitten kävikään? Siitä on kasvanut niin hienoluonteinen oriin alku, että olemme kaikki tykästyneet kovasti siihen. Antti varsinkin. Ilmari jää siis kotiin kasvamaan, puolet siitä kuuluu nyt Antille ja pikkuoriin tulevaisuus näyttää varsin valoisalta. Vuokko ja Hilda puolestaan ovat johtajatammojen pikku prinsessoja ja odottavat kuninkaallista kohtelua koko muulta laumalta. Epäilen, että pikkutammoilla on edessään kovat ajat...

Kesällä kävimme shetlanninponiemme kanssa Teivossa rotunäyttelyssä ja lisäksi kaksivuotiaat Salli ja Selja osallistuivat myös Hippoksen näyttelyyn. Vanhemmat tammamme olivat liian lihavia (yllätys, yllätys), Salli ja Selja saivat kohtuulliset arvostelut brittituomarilta. Hippoksen kehässä tämä suuri ponikasvattaja oli persuuksilleen lentää, kun ensiksi arvosteltu musta Seljamme sai ykkösen. Piti oikein tuomarilta kysyä, että ihan oikeastiko?! Selja kun on aina jäänyt sädehtivämmän Sallin varjoon, joka sai hyvän kakkosen. Molemmat saivat muuten etuosastaan yhdeksikön. Olen siis ylpeä molemmista pikku koppiaisistani (koppiainen on Antin termi shettiksille). Valpuri ja Viljariina osallistuivat Miisan ja Zabriksen kanssa junior handler-luokkaan ja selvisivät suorituksestaan erinomaisesti.

Elokuussa piti syntyä göötti-pentue, josta olimme kyselleet urosta. Valitettavasti yksikään pennuista ei jäänyt henkiin ja emänkin selviäminen oli täpärällä. Göötin osalta siis laitoimme suunnitelmat jäihin ja nyt sitten odotellaan Santran juoksua alkavaksi. Ensi vuoden puolella syntyy - toivottavasti - saksanpaimenkoiranpentuja. Meillä saattaa siis olla kohta monta koiraa...Santra suoritti juuri BH-kokeen hyväksytysti läpi, joten se on siis virallisesti todettu hyväkäytöksiseksi koiruudeksi.

Gerra gerbiili muuttui ratsastettaessa epäpuhtaaksi ja käytimme sen viime maanantaina Teivon hevosklinikalla tutkittavana. Ensiksi se kopeloitiin läpi ja sitten mentiin ulos taivutuskokeisiin. Taivutuksissa se reagoi molempien takajalkojen yläosaa (takapolvi, kinner) ja lisäksi vasemman etujalan polvea ja kavioniveltä. Oikea etujalka oli ainoa, jota se ei ontunut. Tässä vaiheessa olo oli hiukan pessimistinen. Seuraavaksi röntgeniin ja mikä olikaan tulos? Luustoltaan täysin terve hevonen. Harvoin on varmaan nähty onnellisempaa hevosenomistajaa. Hoitaa toki täytyy ja kuntouttaa, mutta ei kinnerpatteja, ei nivelrikkoa :D

Kesäkuu

Kevään viimeinen oma varsa syntyi 23.5 lämpöiseen kesäyöhön. Nuori Kvika-tamma (Vickan kotoisammin) synnytti laitumen hämärään esikoisensa oman emänsä Lillan vahtiessa tapahtumaa. Puolilta öin olin vilkaissut ikkunasta tilannetta ja kaikki oli tyyntä ja rauhallista. Puoli kolmelta heräsin uudelleen ja tiirailin aikani yön hämyyn ja ihmettelin, että mitähän se Vickan noin omituisesti liikuskelee? Ihan kuin siellä olisi jotain ylimääräisiä jalkapareja...herätin Samin ja lähdimme katsomaan, mitä laitumella tapahtuu.

Varsominen oli kaiketi sujunut kuin oppikirjoissa, varsa oli jalkeilla ja jälkeiset lähteneet ja tissikin oli löytynyt. Lilla-mamma seuraili oman jälkikasvunsa kanssa rauhallisena Vickania ja pientä vaaleaa varsaa. Yöuniemme jatkuvuuden takaamiseksi päätimme viedä tuoreen äidin talliin loppuyöksi ja sukupuolen määrityskin oli uteliaisuuden nimissä tehtävä. Karsinassa kirkkaiden valojen alla totesimme, että tammahan se on ja värikin varsin mieluinen eli ruunivoikko. Tyytyväisin mielin menimme nukkumaan takaisin. Aamulla säntäsimme talliin varmistamaan, että emme olleet uneksineet, mutta totta se oli: ruunivoikko tammavarsa, sievä kuin karamelli, seisoi emänsä vierellä karsinassa.

Vickan sai harjoitella muutaman päivän äitinä oloa Lillan ja Vuokon seurassa, sitten laitettiin Tanja ja Ilmari joukkoon mukaan. Siitä syntyikin sellainen soppa, että taas päästeltiin ärräpäitä. Tanja suhtautuu siitostamman uraansa nykyään varsin vakavasti ja niin se varasti Vickanin varsan. Laitumella hetken aikaa maa pöllysi, kun Tanja kirmasi laukalla karkuun Vickania kaksi varsaa rinnallaan. Sitten tammat ottivat yhteen ja taas juostiin ja karkelot jatkuivat hetken aikaa. Tuskan hiki kohosi jo otsalle, kun katselin Tanjan riekkumista: miten sen kavioluu kestää tämän härdellin? Oli pakko mennä väliin ja rauhoittaa tilanne. Varsat omille emilleen ja rauha maahan. Diivalla on ihan omat elkeet vaikka esiintymisestradit ovat taakse jäänyttä elämää.

Varsomispuuhat eivät tältä vuodelta ole kuitenkaan vielä ohitse. Aska-tamma saapui meille touko-kesäkuun vaihteessa varsomislomalle - laskettu aika on 10.7. Aska on varsonut meillä kerran ennenkin ja silloin syntyi nyt kolmivuotias ruunapoika Ymir (tai Tane). Ensi vuonna ei varsoja tule, sillä emme astuta nyt ketään. Lauma on kasvanut sen verran isoksi, että täytyy pikkuisen harventaa joukkoa ennen kuin lisätään sitä taas.

Nuoret nelivuotiaamme olivat molemmat sekä Vieno että Viljo kuukauden verran Ryhäsen Tiinalla sisäänratsastettavana. Kotiin palattuaan jatkoimme niiden kanssa itse siten, että minä ratsastin pomminvarmalla Hilpalla edellä ja Sami nuorella perässä. Molemmat hevoset toimivat oikein hyvin ja ovat nyt elokuuhun saakka ihan vaan laitumella viettämässä viimeistä vapaata kesää. Vieno käväisi Ranen kanssa näyttelyssä ja molemmat saivat kakkospalkinnon. Trina puolestaan lähti Kylmäkoskelle Taapen kesähevoseksi, joten nyt on hyvää aikaa ratsastaa Gerra gerbiiliä.

Koirarintamalla on sen verran uutta tiedossa, että elokuulla saattaapi perheeseemme liittyä ihan uusi jäsen...

Kevään iloja ja suruja

Kahden keväisen viikon aikana syntyi kaksi tervettä varsaa: tamma ja ori. Samaisena ajankohtana menetimme rakkaan Carla-koiramme. Lisäksi ensimmäisenä syntynyt varsa sai niin pahan varsaripulin, että jouduimme viemään sen Hyvinkään hevossairaalaan hoitoon. Joskus ei voi kuin ihmetellä näitä elämän kuvioita.

Kaksiviikkoinen vuoristoratamme alkoi 22.4, silloin vein Carlan eläinlääkäriin, koska se hengitti mielestäni raskaasti ja oli turvonneen oloinen, lisäksi mummokoira joi paljon. Olisipa vaan ollut märkäkohtu, mitä epäilin, sen olisi voinut leikata. Ultra näytti Carlan mahaontelon olevan täynnä nestettä ja verikokeesta selvisi, että maksa-arvot olivat taivaissa. Ei hyvältä näyttänyt. Nesteenpoistolääkitys aloitettiin ja raskain mielin ajelin kotiin. Todennäköisesti Carlalla oli jossain sisäelimessä kasvain. Lisätutkimuksia en halunnut, Carla oli jo kuitenkin 11-vuotias ja kasvaimen sijainnilla ei ollut merkitystä: tuskinpa sille mitään olisi voinut tehdä, sitäpaitsi kun maksa sanoo poks, se on menoa.

Meillä alkoi kotona saattohoitoviikko. Carlaa lääkittiin aamuin illoin, se sai lempiherkkujaan, kävimme viimeisillä myyränmetsästysretkillä pellolla ja vietimme aikaa pihalla kauniissa kevätauringossa. Carlan katse oli jo kaukaisuudessa, kun se nuuhkutteli kevään hajuja. Yöt kuluivat varsomista odotellessa ja varsomiskarsinan kameraa katsellessa. 25.4 syntyi kaunis tammavarsa Lillalle. Erittäin toivottu lopputulos: ruunivoikonkimo tamma ja kaikki sujui kuin oppikirjasta. Iloa varsasta himmensi pahasti Carlan vointi, joka vääjäämättä huononi.

29.4. oli viikko eläinlääkärillä käynnistä. Carlan hengitys oli muuttunut raskaammaksi. Pihalla se leikiskeli pallolla ja juosta lönkötteli käpyjen perässä, joita Viljariina sille heitteli. Välillä se makoili nurmikolla ja katseli meidän muiden puuhasteluja. Soitin Sirpalle ja sanoin, että tänään on aika tehdä viimeinen palvelus hyvälle ystävälle. Sovimme, että veisin Carlan illalla kahdeksan jälkeen vastaanotolle. Viljariina halusi lähteä mukaani ja muut lapset jäädä kotiin. Sami oli kursseilla Espoossa.

Vääjäämättä ilta saapui ja oli aika lähteä - viimeisen kerran. Iloisesti Carla hyppäsi autoon - maailman parhaaseen paikkaan sen mielestä. Kuinka monet kerrat lähdinkään autolla Carlan kanssa purureeneihin kentälle tai pellolle jälkiä ajamaan. Yhteistä taivalta oli takana yksitoista vuotta: minä tunsin Carlan läpikotaisin ja se minut. Maailman paras harrastuskaveri, josta tuli viimeisinä vuosinaan loistava perhekoira ja erinomainen äitikoira. Yönsä se nukkui uskollisesti Viljariinan vuoteen jalkopäässä. Kuinka tällaisesta voi luopua kyynelittä ja tuskatta? Ei mitenkään.

Vastaanotolla katsoimme vielä ultralla tilanteen ja se paljasti, että koko koira oli täynnä nestettä. Carla sai rauhoitteen ja rapsutin sitä korvan takaa siihen asti kunnes se nukahti. Tilanne oli oikeastaan varsin rento ja arkipäiväinen eikä hiukkaakaan pelottava tai ahdistava. Viimeinen piikki suoneen ja kaikki oli ohi. Sirpa otti näytteet neulalla rintaontelosta ja myös se oli täynnä veristä nestettä. Carla haudattiin Raudkan viereen kotitilan multiin. Siellä se on tähtenä taivaalla - suojelusenkelimme.

5.5 alkoikin sitten seuraava kriisi: Lillan Vuokko-varsalla ei ollut kaikki hyvin. Menimme iltatallille ja huomasimme, että Vuokko piehtaroi ja piehtaroi yhä uudestaan. Lillan tissit olivat myös täynnä, joten varsa ei ollut imenyt ja se onkin jo todella huolestuttavaa. Lisäksi Vuokko ripuloi. Soitimme päivystävälle eläinlääkärille, mutta totesimme sitten parhaaksi ratkaisuksi lähteä ajamaan tammaa ja varsaa Hyvinkäälle hevossairaalaan. Olimme perillä yhden aikaan ja Vuokko oli kohtalaisessa kunnossa, kivulloinen, mutta ei vielä kuiva ja kaikki arvot normaalit. Olimme paikalla sen aikaa kun Vuokko sai kanyylin ja pääsimme kotimatkalle kahden aikaan. Lilla ja Vuokko jäivät hevossairaalaan. Kotona olimme neljän aikaan. Kuka sanoikaan, että kasvattaminen on antoisaa? Joskus voi olla, mutta näinä hetkinä tuntuu ihan joltain muulta.

7.5. päätti Tanja pyöräyttää maailmaan orivarsan ja se syntyi kello 23.15 ihan pienellä avustuksella. Antti tuli heti katsomaan passitykkinsä poikaa ja totesi, että sehän on Ilmari. Varsa on nyt sitten ihan oikeasti nimetty Ilmar frá Salorannaksi. Ei mikään muu nimi sopinut enää. Tanjaltapa ei sitten lähtenytkään jälkeiset ja meillä oli Snöggurin kisareissu edessä heti aamusta. Yö kului talutellessa ja viiden korvilla lastattiin Tanja traileriin ja Sami ajoi pienen lenkin: ei auttanut, oli pakko kutsua päivystävä, joka sattui olemaan onneksi oma eläinlääkärimme. Nips, naps, hän irroitteli jälkeiset käsin. Oksitosiinia piti pistää kolmen tunnin välein, mitata kuumetta ja syöttää sulfaa viikon verran. Antti jäi hoitamaan Tanjaa ja me starttasimme kohti Kuumaa, minä kilpailijana ja Sami tulospalveluna.

8.5 kului Kuumassa ja siellä oli ihan tajuttoman kylmä. Trína oli toinen helpossa töltissä ja sai paljon positiivista palautetta ihmisiltä. Helppo nelikäynti sujui muutoin hyvin, mutta laukka oli väärä - sattuuhan sitä. Pitkä päivä ja melkoiset kaksi viikkoa kaiken kaikkiaan. Hyvänä uutisena tuli se, että Lillan ja Vuokon saa noutaa kotiin. Tästä kaikesta puuttuu vielä lasten aiheuttamat pikkukriisit kuten vessapaperilla tukittu vessanpönttö puhumattakaan lavuaariin ja lattialle tyhjennetystä hammastahnatuubista. Nyt odotellaan Vickanin varsaa syntyväksi - laskettu aika on 17.5. Sitä ennen pitäisi hoitaa yksi näyttely.

Hyytävä talvi

Talven selkä alkaa jo pikkuhiljaa taittua, mutta vielä eletään -maaliskuun puolivälissä siis- kunnon pakkasessa ja luntakin on ihan riittävästi. Meidän tilallamme on tämä talvi ollut oikeastaan varsin helppo: hevoset ovat olleet joulukuusta saakka vapaalla heinällä, lähes yhdessä laumassa. Tanja on tietenkin ollut erikseen ja viettänyt isohevoselämää: yöt karsinassa ja päivät postimerkkitarhassa - sen jalka ei vielä kestä isossa aitauksessa liikkumista. Lämmintä vettä on täytynyt lisätä kolme kertaa päivässä eristettyihin saaveihin, sillä jos hevoset eivät juo, ne eivät myöskään syö ja sitten ne palelevat. Vesisaavit ovat tallissa ja hevosten heinäpaikka neljän hehtaarin talvitarhan toisessa päässä. Hyvin ne ovat oppineet tulemaan tallille, kun huudan niitä, pieniä herkkupaloja tai kauraa on toki myös tarjolla...tiineet tammat - erityisesti Vickan - juovat uskomattoman paljon.

Vapaa heinä oli tänä talvena oikeastaan pakon sanelemaa: säilöpaalimme jäätyivät pinnasta ja niiden repimiseen ei minulla ole aikaa, jota puolestaan hevosilla on 24h/vrk. Sisältä paalit olivat sulia ja laitumella saattoi nähdä kokonaisilta näyttäviä paaleja, joista sisusta oli huolellisesti syöty - vain kuoret olivat jäljellä. Parisen viikoa sitten kyllä totesin, että rouvien ja neitien herkutteluhetket ovat ohi: kyljet pullottavat sen näköisinä kuin meillä olisi useampikin tiine tamma. Öiksi hevoset suljetaan nyt tallin lähelle aitaukseen ja saavat vain pienet iltaheinät, ylenmääräinen mässäily on ohi ja muutama "märkäpieru"vaivasta kärsinyt yksilökin on ihmeellisesti parantunut.

Pari viikkoa sitten heräsin vähän ennen seitsemää puhelimen soittoon: vanhasta Alasesta soitettiin, että hevosemme ovat heidän pihassaan. Jaha, totesin puhelimeen, tulemme heti hakemaan ne. Hetken aikaa pyörin ympyrää ja verenpaine oli varmasti ihan tapissa. Sitten sain jotenkin järjellistä toimintaa aikaiseksi, soitin Samille, että tule takaisin kotiin, hevoset ovat karanneet. Toiseksi soitin naapuriin äidilleni, että tulee meille hoitamaan lapsia. Sitten puin päälleni ja kirmasin hakemaan tallista yhtä riimua ja kauraämpäriä. Lähdin hölkkäämään pihasta kohti Alasta ja katsastin samalla laitumelle, että noin puolet hevosista oli tallella. Pimeässä, otsavalon kajossa siinä hölköttelin ja ajattelin, että pitäisi kyllä kuntoilla enemmän..lääh. Hetken kuluttua takaani kuului jyrinää ja tuli valkeus: aura-auto - voi perjantai. Jäin seisomaan keskelle tietä ja kas, sehän pysähtyi. Ilmoitin auton kuljettajalle, että edessä saattaa olla kymmenkunta hevosta irrallaan, että hyvää matkaa vaan. Hän kiitti kauniisti ja jatkoi matkaansa - pelko persiissä epäilemättä. Minä puolestani pääsin Samin kyytiin ja ajoimme Alaselle.

Alasen pellolla seisoi puolet hevoslaumastamme. Lampaiden vieressä. Hevoset olivat aamulla olleet heidän navettansa ulko-ovella sen näköisinä, että voisiko joku päästää sisälle? Katsoin laumaa ja huusin: Hilppa. Sieltähän valkoinen kuningatar kömpi kainaloita myöten hangessa kohti kaurasankoa - ja riimua. Koko nuoriso mukanaan höystettynä Zabrinalla ja Trinalla. Sitten vaan kohti kotia, Sami jäi pitämään perää. Viljo ja Rauni kääntyivät risteyksestä pukkipierulaukkaa toiseen suuntaan kuin muut, mutta aika nopeasti palasivat lauman huomaan ja niin marssimme hyvässä järjestyksessä kotiin. Ja öisin ei olla enää isossa aitauksessa. Sen pituinen se.

Helmikuussa oli hevosilla edessään puolivuotishuolto eli rokotetaan ja raspataan. Seuraavan kerran sama operaatio tehdään elo-syyskuulla. Siinä saa eläinlääkäri huhkia jonkun aikaa, että meidän laumamme tulee hoidettua. Ensin kaikki rokotettiin ja sen jälkeen alkoi raspaaminen. Kaikki käyttäytyivät varsin sivistyneesti, Zabrina puolusti shettisten mainetta ja hyppi muutaman kerran pystyyn - ihan periaatteen vuoksi. Lilla on perinteisesti hypännyt ainakin kerran ylös, ihan kuin sitä ei olisi säännöllisesti raspattu jo 16 vuoden ajan, mutta tällä kertaa sillä ei ollutkaan mitään raspattavaa - tarkistettiin vain suunavausriimu päässä. Tanja jätettiin suosista väliin, koska se tarvitsee rauhoittaa eikä tässä vaiheessa tiineyttä ole syytä moiseen, jos ei ole syömisvaikeuksia - ja niitähän Tanjalla ei ole. Nelivuotiaat käyttäytyivät suorastaan hämmästyttävän hyvin, seisoivat kuin puujumalat paikoillaan.

Kevät keikkuen tulevi, vaikka ei ihan heti uskoisi. Lillan ja Tanjan pitäisi varsoa ensi kuussa, mutta taitaa mennä toukokuun puolelle, kun on näin kylmää. Varsakuume alkaa pikkuhiljaa nousta ja ei millään jaksaisi odottaa tätä loppuaikaa. Meillä on kolme voikkoväristä tammaa tiineenä ja kaikki on astutettu rautiaalla orilla. Väri- ja sukupuoliveikkaus on sitten mielenkiintoista...vaikka toisaalta, ensisijainen tavoite on se, että tamma pysyy hengissä. Hyvänä kakkosena tulee se, että syntyy terve varsa. Kaikki, mikä tulee edellä mainittujen seikkojen lisänä, on pelkkää plussaa.

Tilan Tärkein Hevonen

Hylling eli kotoisammin Hilppa muutti tilallemme vuoden 2003 syksyllä. Sen mukana tuli kesällinen orivarsa ja Hilpan kaksivuotias tammavarsa Thyrnirós eli Tirnikka. Olin tehnyt hevosten omistajan kanssa sopimuksen tammojen astuttamisesta seuraavana keväänä. Orivarsa vieroitettiin ja vietiin melkeinpä saman tien Toivosen Minnalle orilaumaan Mäntsälään. Hilppa ja Tirnikka olivat olleet pois kotoa jo keväästä alkaen, ne olivat eräällä pikkutallilla kesälaitumilla ja toisen varsallisen tamman kanssa. Tirnikka oli alkanut jo keväällä aikaisin hingata ja niinpä tuolla tallilla oli tulkittu se kesäihottumaksi. Hilpalla on kesäihottuma, joten ei mitenkään outo päätelmä, mutta ajankohta hankaamiselle oli erikoinen: alkukevät. Kulkipahan sitten loimitettuna Tirnikka koko kesän.

Meille saapui siis kolme hevosta ja erityisesti Hilppa oli kuin sitruunan niellyt. Sen harja oli lyhyt tynkä ja tamman koko olemus hyvin hapan. Kesä oli ilmiselvästi ollut sille raskas. Orivarsasta kun päästiin eroon, niin alkoi muihin hevosiin tutustuminen. Sitten "ihottuma" levisi kaikkiin hevosiimme. Vai että tällainen "ihottuma" nauroi kunnaneläinlääkärimme, kun selvitin hänelle asiaa. Väiveitähän niistä sitten löytyi, kun asiaa tutkittiin. Hetken jo pelästyin, että miten ihmeessä pesemme kymmenkunta talvikarvassa olevaa issikkaa, mutta coopersectiä harjaan ja häntään ja johan lähti väiveet. Tirnikkaa ei ole sen jälkeen kesäihottuma vaivannut. Hilppakin alkoi piristyä ja harja alkoi kasvamaan.

Hilppa on oikealta nimeltään Hylling frá Flekkudal ja siitä tuli Salorannan tilan tärkein hevonen. Nimi Hylling tarkoittaa uskollisuutta; sen paremmin ei olisi tätä tammaa voinut nimetä. Halusimme kovasti Hilpasta varsaa ja se astutettiin oriilla Sylvester frá Södergård. Puolitoista kuukautta ennen laskettua varsomista kaunis rautiaankirjava tamma syntyi kuolleena ulos lumihankeen. Syynä ennenaikaiseen varsomiseen oli istukkatulehdus. Pettymys oli valtavan suuri, mutta kummasti asiat asettuivat oikeaan mittasuhteeseen, kun kuulimme, että samalta kylältä oli kuollut viiden pienen lapsen isä. Yhden varsan menetys ei tuntunut enää missään.

Hilppa toipui ja päätimme astuttaa sen uudelleen, nyt oriilla Hástígur frá Brekkufelli. Tiinehtyminen ei onnistunut heti, mutta kantavan tamman kuitenkin haimme Lehtimäeltä kotiin. Kahta viikkoa ennen laskettua varsomispäivää tulimme myöhällä kotiin ja päätin vielä käydä - jostain syystä - katsomassa tallissa Hilppaa. Hilppa seisoi kesäihottumaloimet litimärkinä päällään yltä päältä turpeessa - synnytys oli alkanut. Olen aina pohtinut, että mistä tietää, jos joku asia on pielessä varsomisessa? Voin kertoa, että kyllä sen todellakin huomaa. Samoin tein soitin päivystävälle eläinlääkärille, joka luojan kiitos oli oma kunnaneläinlääkärimme. Hän sanoi tulevansa päivystysalueen toiselta reunalta ja että matkaan menee tunti. Käski myös kädellä kokeilla, mitä sisällä tuntuu (ei voi olla totta!).

Kätilöpariskunta T. ja S. Mäkelä suorittivat sisätutkimuksen, jonka saldona oli se, että ihan kuin siellä olisi silakka tulossa...???Tammalla kovat tuskat ja samalla se kuitenkin lakkaamatta hörisi syntymättömälle varsalleen. Soitin Hilpan omistajalle ja sanoin, että pahalta näyttää. Hän lähti ajamaan meille. Antti hälytettiin apuvoimiksi paikalle myös. Eläinlääkäri vihdoin saapui ja sisätutkimuksen ammattimainen tulos oli se, että varsa oli tulossa niska edellä (silakka=korva), istuvassa asennossa ja vielä kaiken huipuksi etujalat kohdussa takajalkojen välissä. Varsa oli siis jo kuollut aikaisemmin ja synnytys käynnistynyt sen takia. Paloitteluhommiksi meni. Miehet jäivät avustamaan eläinlääkäriä ja poistuimme Hilpan omistajan kanssa siksi aikaa laitumelle katselemaan hevosia. Kaikkia muistoja ei ole pakko ottaa vastaan eikä varsan paloittelu todellakaan kuulunut niihin asioihin, mitä haluaisin muistella myöhemmin.

Palasimme vaitonaisina laitumelta ja siellä se mustankirjava oripoika oli kolmessa osassa karsinan lattialla. Hilppa oli täysin uupunut ja nyt oli aika keskittyä sen hoitoon - vaara ei ollut tamman kohdalta ohi. Jälkeiset eivät lähteneet itsestään irti vaan eläinlääkäri joutui irroittelemaan ne käsin seuraavana päivänä. Kolmantena päivänä Hilppa sai ähkyn, mutta selvisi siitäkin. Päätimme yhdessä Hilpan omistajan kanssa, että tammaa ei astuteta enää ikinä. Nyt oli ollut lähellä tammankin hengen menetys. Hilpalta jäi kuitenkin tammajälkeläinen ja ykkösellä rakenteestaan palkittu orijälkeläinen. Ihan riittävä panostus suomalaiseen islanninhevoskantaan.

Syksyllä 2006 Hilppa siirtyi veljeni ja minun omistukseen ja jäi näin pysyvästi Salorannan tilalle. Miksi se on sitten se tärkein hevonen? Ratsuna se ei ole erityisen viljakas ja tölttiä siltä kokematon ratsastaja ei saa esiin. Hilpan luonne on kuitenkin täyden kympin arvoinen. Se on täysin pomminvarma ja arvokas vetohevonen nuorten hevosten lenkeillä. Sillä voi viedä huoletta käsihevosta ja sen selkään voi laittaa kenet vaan. Lapsemme voivat "ratsastaa" sillä huoletta pihassamme ja Hilppa pitää huolen, että vauhtia on juuri sen verran kuin pikku kyytiläinen kestää. Eläinlääkärille se on täydellinen potilas, vaikka sille on tehty tuskallisiakin operaatioita - Hilppa ei muistele pahalla. Makupaloja voi syöttää kädestä vaikka kuinka paljon, rouva ei koskaan näyki (tietää kuitenkin saavansa). Helppo kengittää ja kuljettaa ja taluttaa ja ratsastaa ja pysyy huonomassakin aidassa.

Hilppaan liittyy monta hauskaa tarinaa. Yhden kerran oli kesällä eläinlääkäri tullut tiineystarkastamaan tammoja. Hilppa odotti myös tallissa raspausvuoroaan seinään kiinnitettynä. Lapset pyörivät jaloissa ja nuorta ultrattavaa tamma vähän hermostutti. Pyysin lapsia siirtymään sivummalle ja eläinlääkärikin sanoi, että nyt olisi syytä mennä varmuuden vuoksi kauemmaksi. Enpä unohda koskaan, miltä lekurin naama näytti, kun hän huomasi, mihin tenavamme siirtyivät: kolme lasta siirtyi Hilpan takajalan viereen siten, että kaksi- ja nelivuotiaat tyttäremme kietoivat toisen kätensä Hilpan takajalkaan ja nojasivat siihen, vanhimmainen nojasi puolestaan mahaan - ja Hilppa seisoi kuin tatti paikallaan, lapset vierellään.

Kesäaikana Hilppaa vaivaa kesäihottuma, joka pysyy hyvin kurissa huolellisella loimituksella ja pimeällä pihatolla, johon on vapaa pääsy ympäri vuorokauden. Kesän ajan Hilppa saa usein laiduntaa pihassamme, josta se pääsee talliin heti kun se haluaa. Viime kesänä Hilppa tosin keksi reitin kauralaareille (eihän se laarista mitään saa), joiden päälle oli jätetty pari rehusäkkiä odottamaan tyhjennystä. Juu, tulihan ne säkit tyhjennettyä - tavalla tai toisella. Puhumattakaan siitä kerrasta, jolloin tamma löysi avaamattoman kymmenen kilon säkin timotein siemeniä - osa sisällöstä oli pitkin maata ja osa oli ilmeisesti prosessoitunut elävän kylvökoneen sisuksiin ja sitä kautta maahan. Kompostijätteet erehdyin muutaman kerran jättämään talon portaille (en laiskuuttani heti vienyt niitä kompostoriin) ja löysin ne sitten leviteltyinä pitkin betoniportaita. Hyvin ylikypsä banaani liistrattuna portaaseen ei ihan kauheasti naurata. Painepesurikin kiinnosti Hilppaa niin paljon, että yhden kerran se seisoi pesurin pistooli kiinni loimen hupussa - ja odotti kiltisti paikoillaan pelastajaa. Paniikki ei kuulu tämän tamman sanavarastoon.

Hilppa on myös hevoslaumamme johtajatamma. Sen ei tarvitse tapella tai kyykyttää ketään. Se vaan on pomo ja sillä siisti. Hilppa on kuningatar, joka rakastaa laumassa oloa. Shetlanninponeista se ei pidä, mutta sietää ne. Ihan pikkuisen antaa välillä niille kyytiä... Joku aika sitten Hilpasta sanottiin, että "sehän puhuu kohta". Sitä päivää odotellessa.

Raudka rautias

Ostimme pohjanmaalta keväällä 2007 kantavan islanninhevostamman. Se saatiin edullisesti, mutta oli terveysvaivaakin ollut: paha kaviokuume. Tamma, Raudka frá Hannula, oli tummanpunaruunikko väriltään,vaikka sen nimi tarkoittikin rautiasta. Lempinimeksi tälle suunnattoman kiltille ja lempeäkatseiselle tammalle tulikin Raudka rautias. Raudka oli tiineenä oriista Hástígur ja varsaa odotettiin syntyväksi toukokuun alkupäivinä. Varsominen valitettavasti epäonnistui ja musta tammavarsa kuoli synnytykseen.


Raudka astutettiin uudelleen oriilla Rödull ja seuraavana keväänä alkoi uuden varsan syntymän pelonsekainen odotus: Raudkan laskettu aika oli 12.6, mutta maitoon se tuli jo toukokuun puolivälissä. Joka päivä rukoilin yhtä päivää lisää kantoaikaan, jotta syntyvällä varsalla olisi edes jonkinlaiset mahdollisuudet selvitä ja joka päivä tamma näytti siltä, että voisi varsoa milloin vaan. Maito tippui sen utareista ja vatsa oli aivan suunnattoman iso. Vihdoin koitti varsomispäivä: 30.5 oli aamuyöllä syntynyt laitumelle lauman keskelle tavattoman pitkäjalkainen tammavarsa. Kyynel ja toinenkin taisi poskelle tipahtaa, kun katselin pystyssä hoipertelevaa pienokaista. Vuoden takainen epätoivon musta hetki häivähti mielessä, mutta ainakin meillä nyt oli terve varsa! Ja vasta-aineetkin olivat kohdallaan, vaikka maitoa oli suorastaan suihkunnut utareista.

Raudka astutettiin uudelleen Fengurilla kesällä 2009 ja se jäi tiineeksi toisella yrittämällä. Syyskuussa se sairastui kaviokuumeeseen ja oli todella kipeä useamman viikon. Se söi kipulääkettä ja oli karsinassa levossa. Antin laittamat orsikengät auttoivat huomattavasti Raudkan oloa ja pikku hiljaa se toipui. Jouluviikolla kaviokuume sitten uusi. Tamma oli niin kipeä aamuisin, että ei välttämättä noussut ylös vaan söi aamuruoat makuultaan. Kipulääkettä meni lähes tupla-annoksella. Joulun jälkeen tilanne oli muuttumaton ja niin päätimme, että Raudkan oli aika lähteä vihreämmille laitumille.

29.12 satoi illalla hiljakseen lunta. Eläinlääkäri saapui hämärän laskeuduttua. Tallissa Raudka sai kanyylin suoneen ja sitten kävelytin sen samalle laitumelle, jossa sen varsa oli syntynyt. Tamma askelsi reippaasti korvat hörössä vierelläni pellon keskelle, metsäsaarekkeen reunaan. Hetken kuluttua seurasi eläinlääkäri ja Sami perässä. Juttelimme siinä niitä näitä. Suoneen painettiin pikku hiljaa ainetta ja tamma ikään kuin nukahti seisaalleen. Riimunnaru otettiin irti ja niille sijoilleen Raudka kaatui, pehmoiseen lumihankeen, kuolleena, ilme levollisena. Riisuin siltä vielä riimun päästä ja toivotin hyvää matkaa.